Omatunto-ongelmia

Tähän mennessä olen oppinut, että syömisestä ei pitäisi tulla huonoa omaatuntoa. Mitäs jos silti tulee? Elämässä on niin helppo opetella teorioita ja olla niiden kanssa samaa mieltä. Oman olemisen siirtäminen balanssiin näiden teorioiden kanssa onkin sitten aivan toinen juttu. Sunnuntain runsaan brunssi-aamiaisen jälkeen mieleen hiipii kutina siitä miten vähän voin koko loppupäivänä syödä ettei se näy vyötäröllä. Ja vaikka järjellä miten ajattelee tuon kaiken ajattelun turhaksi, se silti jyskyttää takaraivossa kuin ilkeä piru joka on päättänyt että en saa ruokailla vapaasti. En väitä että tähän huonoon oloon ei löytyisi syitä lapsuudestani, ja hetkistä joina vierailen lapsuuden perheeni luona. On kamalan vaikea päästä eroon syistä jotka johtavat juurensa jostakin 20 vuoden takaa. Kun on opetellut "syötkö sä noin paljon?" "otatko sä vieläkin leipää?" "laitetaanko laihdutussoppaa?" "ootko sä lihonnu?" (jne) -kommentteja riittävän kauan, ne tulevat pään sisältä kuin itsestään ilman että niitä edes kukaan sanoo. Ja pahinta on se, että näiden kommenttien sanojat tarkoittavat varmasti vain hyvää ymmärtämättä mitä se aiheuttaa. Itsesyytökset ja itse ruoskinnat ovat varmasti pahinta mitä ihminen voi itselleen antaa. Eikös ole aivan ihmisoikeuksien mukaista, että ihminen saisi oman itsensä kanssa olla vapaa?

Tämä syksy on mielialan puolesta ollut paras mahdollinen. Elämisen keveys on nyt pääasiassa, ja niihin asioihin panostetaan jotka tuntuvat hyvältä. Yksi aamu ihmettelin sitä, että mikä kumma nyt oikein on kun ei ahdista. Elämässä vain tuntuu kaikki olevan järjestyksessä. Ei ole stressiä, on työtä, palkan tulon jälkeen rahaa, rakkautta, ihania ihmisiä ympärillä ja vapaus valita tekemisikseen sellaisia asioita joista nauttii. Tähän panostan tänä vuonna: tyytyväisyyteen! Siihen että päättäisin asioita oikeasti sen perusteella miten itse tunnen, enkä niiden ulkoisten  paineiden perusteella joita oletan jonkun minulle asettavan. Näiden paineiden takia saatan myös luulla valinneeni joissakin asioissa oikein, mutta myöhemmin selviää että pahemmin ei olisi voinut pieleen mennä. Olen ihminen joka haluaa tietää itse, ja joka on päättänyt, että tänä vuonna on aika jolloin opetellaan tietämään itse, olematta kuitenkaan itsekäs. 

Kaikkein paras motivaattori on se, kun joku huomaa minussa tapahtuneen muutoksen ja kysyy: "Mitä sulle on oikein tapahtunut? Sä säteilet!" 

Uuden elämän raportointia

Olo on tällä hetkellä kuin sillä ööllä Aapisen laidalla. Olisin niin valmis ottamaan valmiita vastauksia vastaan, mutta vaikuttaa siltä että kukaan ei ole valmis tai pystyvä niitä minulle antamaan. Ja ehkä hyvä niin. 

Syksy on hyvä aika panna alulle jo kauan aikaa minussa muhinut muutos. Saa nähdä mitä se vielä tuo mukanaan. Mutta ulkoisesti näkyvin tavoite lienee tuo 16,3 kilon menettäminen viisaasti ja  itseään lempeästi kuunnellen. Tuo tavoite ei liene mahdoton, eikä se tokikaan ole ainut projekti. Se kaikkein suurin mitä pitäisi tapahtua, olisi jonkinlainen valaistuminen siitä mitä minä oikein elämästäni haluan, ja mitä haluan elämälläni tehdä. Hyvähän sitä onkin miettiä tämän ensimmäisen ammattiinvalmistumisen jälkeen...

Otsinkon alla näkyvät ne kaikkein suurimmat, vastauksia vaativat kysymykset, jotka projektin edetessä varmaankin vain paisuvat herättämään aina vain uusia kysymyksiä. 

Mikä sitten on johdattanut tähän muutoksen tarpeeseen? Mistä aloittaisin? Ehkä siitä, että kaikista ongelmistani en olisi selvinnyt tähän saakka ellei tukenani olisi ollut maailman mahtavinta poikaystävää, jonka arvonimi vaihtui vuosi sitten sulhaseksi. Vuoden päästä arvonimen olisi tarkoitus vaihtua jälleen kerran, aviomieheksi, ja silloin olisin onnellinen jos voisin tarjota hänelle vaimoksi ehjän ihmisen, joka on ehkä viisaampi ja oivaltaneempi kuin nyt.

Kaikki on alkanut pikkuhiljaa siitä, että olen uskaltanut avautua, ja avata itseni jollekin, joka on halunnut kuunnella. Tuo avautuminen tosin johti siihen, että jostakin syystä johtuen aloin kärsiä jatkuvasta pelosta, inhosin itseäni, itkin jatkuvasti, luulin jo olevani täysi sekopää, mutta pikkuhiljaa usean vuoden aikana kaikki on kääntynytkin parempaan suuntaan, ja nyt olen valmis ottamaan ohjat omiin käsiini ja ohjailemaan itse itseäni, ja kuuntelemaan itse itseäni. Etsimään itse omaa suuntaani.

Nämä ovat vaikeita asioita, ja niitä on mahdottoman vaikea kertoa ensimmäisessä blogitekstissä, mutta eiköhän kaikki ala pikkuhiljaa avautua. 

Uuden oivaltaminen on ihanaa, ja jo ennen tätä blogia olen päiväkirjamaisesti pitänyt kirjaa omista oivalluksistani. Tuntuu kuitenkin siltä, että kaikki pitää oivaltaa aina uudelleen ja uudelleen ennen kuin ne menevät lopullisesti ymmärrykseen saakka. Saattaa siis olla, että tässäkin blogissa jutellaan aiheesta kuin aiheesta aina monta kertaa, mutta toivottavasti näkökulma vaihtuu, tai vanha idea saa uusia mainioita lisähöysteitä. Nyt kuitenkin lienee aika mennä keräämään noita oivalluksia oikeasta elämästä, ja poistua tietokonemaailmasta.